Mulla on pyöriny paljon kysymyksiä päässä viimeiset pari viikkoo, en vaan oo saanu kirjotettuu niitä ylös, en sitten millään. Eikä mulla sitä paitsi oo ollu aikaakaan ;)

Kyse on niinkin yllättävästä asiasta kuin ihmissuhteista. Mähän en niitä tunnetusti harrasta. Jostain kumman syystä musta tuntuu, että oon pahasti ihastunu. Onko mahdollista menettää sydämensä toiselle ihmiselle parissa viikossa ? Onko outoo, että tuntee parin viikon yhdessäolon jälkeen toisen kymmenen kertaa paremmin kuin omat parhaimmat kaverit ? Millä konstilla voi oppia luottamaan toiseen, kun on joutunu niin monta kertaa hyväkskäytetyks ? Entä jos tunnustaa unissaan rakastavansa toista, onko se luotettavaa tietoo ? Mistä tietää, että ei etene liian nopeesti/hitaasti ?

Toivottavasti mä en joudu taas pettymään. Ja sama toisinpäin.

Tää on kamalaa =)

Ihanaa. Kerrankin päivä, josta voi lausua pari hyvääkin sanaa ( nää on ollu harvassa viime aikoina... ). Olin tänään pajalla nelisen tuntia duunailemas ja oisin voinu jäädä vielä vaikka toiset neljä tuntii, niin poweri-olo on nyt. Viikko menny näin suurena kokonaisuutena syömisten kannalta hyvin, vaan yks ahmimiskohtaus koko aikana... =) ( en väitä, etteikö sekin olis liikaa, mut usko parempaan on tuolla otsalohkossa... )

Selailin eilen vanhoja valokuva-albumeita. Mä oon tosi monessa lapsuusajan valokuvassa pelkissä shortseissa ilman paitaa ja lippis syvällä päässä... muistan vieläki tosi kirkkaasti sen ajan, kun uskoin tosissaan olevani poika ( vaikka äiskä väittikin toista ). Jossain vaiheessa sitä oli vaan sosiaalisen painostuksen takii ruvettava pukeutumaan hiukan tyttömäisempiin hepeniin. Vaikken vieläkään hevillä pue päälleni mitään kukkamekkoja... =)  silti välillä joku puolisokee mummo onnistuu hämmentämään luulemalla minnuu pojaks ( hassu juttu, kun omistan kummiskin pitkät, vaaleet hiukset...enkä muutenkaa oo mitenkää erityisesti rekka-tyyppiä ).

Kuinkahan moni lepakko on muuten tienny ihan lapsesta asti olevansa erilainen ? Tuntuu, että suurin osa on "hogannut" jutun vasta jossain myöhäisessä teini-iässä / aikuisuudessa...Mä tunnen itteni friikiks meikäläistenkin joukossa.

Tällasta tää luppoaika teettää...kasoittain turhia ajatuksia.

Tää mimmi on sit totaalisen seonnu päästään tällä hetkellä...Muutama viikko sitte alko taas toj L-koodi ja suoraan sanottuna ensimmäisen jakson jälkeen tuli sellanen fiilis, et jaksanko jatkaa seuraamista, ku tuntu olevan sitä naiskentelua siinä ihan kylliks. Onneks kuiteski jatkoin. Näyttäähän tuossa muitakin aiheita syntyvän kummiskin...

Miä en muuten oo koskaan kuulunu siihen runsaslukuiseen Shane-ihailijakerhoon, mutta toi Daniela Sea <3 ( eli Moira/Max ) , se vei kyllä jalat totaalisesti alta ! Hassua, yleensä mun naisihanne on ollu rutkasti femmempi ( mm. Marilyn Monroe, Geri Halliwell ja Debra Messing... ). Ehkä tää on merkki ikääntymisestä, kun ei enää tiiraa hetskuja xD tai jtn...